Heippa !
Mietin todella pitkään alanko kirjoittamaan blogia matkastamme tähän hetkeen ja ystäväni sai minut innostumaan siitä niin, että aloin heti 1h ja 38 minuutin kestäneen puhelun jälkeen suunnitella blogi sivuja. Olin ihan tohkeissani ja sain ulkoasua muokattua mieleiseksi kunnes piti alkaa kirjoittamaan ensimmäinen julkaisu. Sivu on tyhjä ja päässä raksuttaa, mistä aloitan, onkohan minusta tähän sittenkään, osaankohan kirjoittaa tänne mitään ? Aloitin vihdoin kirjoittamisen, kumitin kaiken pois ja aloitin alusta, tämä toistui monta kertaa kunnes päätin aloittaa matkamme alusta.
Minulle ja miehelleni siunattiin ihana tyttövauva syyskuussa 2018.
Hänet vietiin heti lasten teholle syntymän jälkeen. Napanuora oli kaulan ympärillä ja hän oli veltto ja sinertävä. Hänet laitettiin happikoneeseen ja muihin letkuihin. Pääsin itse vauvan luokse 3-4 tuntia synnytyksen jälkeen. Ensireaktiona meistä molemmat itki. Minä onnesta ja yhtaikaa surusta, vauvani ehkä nälästä tai kivuista.
Kun aloin olla kipeä lähdimme takaisin minun osastolleni jossa oma kuntoni huononi pahasti. Menetin tajuntani, todella paljon verta, jouduin letkuihin ja kahdesta kädestä kanyyleihin joihin meni molempiin käsiin kolme letkua.
Minua tuli hoitamaan viisi hoitajaa ja yksi lääkäri. En päässyt loppu päivänä enää vauvani luokse huonon vointini takia.
Olin väsynyt, en jaksanut liikkua enkä puhua enkä syödä, nukuin koko päivän. Hoitajat kävivät luonani usein. Seuraavana aamuna vointini oli huomattavasti parempi ja energisempi, mutta olin yhä letkuissa ja halusin vain vauvani luokse ja itkin. Myöhemmin pääsinkin. Mieheni kävi töistä ruokatauoilla sekä töiden jälkeen ja kävimme aina joka päivä kahdesti yhdessä katsomassa prinsessaamme. Minäkin sain letkut ja muut pois kolme päivää tapahtuneen jälkeen. Vauvani olo oli myös kohentunut ja hän oli päässyt hengityskoneesta pois.
Neljäntenä päivänä synnytyksestä pääsin pois omalta osastolta ja vauvani pois teholta, myös antibiotit oli häneltä lopetettu. Meidän oli määrä siirtyä toiselle osastolle yhtäaikaa ja tulisin hakemaan vauvani, näin oli sovittu. Ideana oli myös, että nenämahaletku otettaisiin pois jotta opeteltaisiin imetystä. Kuitenkaan vauvani ei teholla enään ollut kun menin hakemaan eikä me päästykkään osastolle jolle meidän täytyi päästä. Jouduimme neurologiselle osastolle kun muualla ei ollut tilaa. Sinne päästyäni olin onnellinen kun sain oman vauvani syliin. Iltapäivä meni osastolla hyvin, hoitajat vaikuttivat mukavilta ja tunsin oloni turvalliseksi. Me vain syleilimme vauvani kanssa koko illan.
Viisi päivää synnytyksestä oli kulunut.
Aamulla puoli kahdeksan huoneeseen tuli hoitaja ja kaksi opiskelijaa. Olin pirteä ja hyvinvoiva, kuten vauvakin. Vauvan hoito alkoi heti ja olin innoissani, juttelimme hoitajan ja opiskelijoiden kanssa mukavia ja vaihdoimme hymyjä. Hoitaja pyysi minua menemään pumppaamaan omaa maitoa vauvalle ja syömään aamupala ''äitien'' omaan keittiöön jossa oli oltava omat eväät. Minä menin pyynnöstä ja luotin, että hoitaja katsoo aarteeni perään sen hetken ajan, kun koko ajan kaikki hokivat, että ''ota kaikki apu vastaan mitä sairaalassa saat''.
Tästä alkoi koko päiväinen helvetti ja ikuinen epäluottamus ja epäkunnioitus ja viha neurologista osastoa kohtaan.
Ehdin olla puolituntia poissa kun lääkäri tulee hakemaan minut ja kertoo vauvani saaneen ''kohtauksen''. Menimme hoitohuoneeseen jossa oli lääkäri, hoitaja ja opiskelija. Vauvaani tökitään neuloilla jalkapohjaan useaan kertaan, yritetään laittaa kanyylia päähän onnistumatta ja samalla minulle kerrotaan mitä tapahtuu kun itken vieressä. Kuitenkaan minulle ei kerrota minkä kohtauksen vauvani on saanut. Odotamme että pääsemme eeg ja pään magneettikuviin. Käymme niissä ja kummassakaan ei näy mitään ja vauva voi hyvin. Minä itken ja syleilen vauvaani koko loppu päivän. Oli tarkoitus ottaa nenämahaletku kokonaan pois ja aloittaa imetys ja pullosta juottaminen, mutta ne evättiin meiltä kokonaan VAIN sen takia ettei hän saisi uutta ''kohtausta''.
Lauantai päivänä käymme eeg:ssä ja pää kuvataan uudelleen, ei vieläkään mitään ja vauva voi edelleen hyvin. Meidät siirretään tarkkailuhuoneeseen jossa hoitajat käyvät koko ajan ja selittävät valheitaan vaikka tuloksissa ei näkynyt mitään. Alan olla vihainen ja minusta kuoriutuu erittäin voimakas leijonaemo. Olen asiallinen vaikka vihainen. Meille alettiin näyttämään kehitysvammaisen vauvan kylpyvideoita ja meille kerrottiin miten kehitysvammaista vauvaa hoidetaan. Koko ajan ja joka päivä alkoi tulla uusia selityksiä miksi meitä ei voi päästää kotiin ja miksi nenämahaletku täytyisi pitää, enkä saisi aloittaa imetystä. Aloin kuitenkin imettää salaa ja onneksi aloinkin, se nimittäin onnistui. Jäin tottakai kiinni siitä, mutta siinäkin asiassa jouduin pitämään voimakkaasti puoliamme miksi imetän. Niin käsittämätöntä, etten voi ymmärtää heidän logiikkaansa tänäkään päivänä.
Aloin vaatia nenämahaletkun pois ottamista ja intin niin kauan että se otettiin jotta näen miten vauvani syö. Hoitajat tunkivat sen kuitenkin takaisin. Olimme siellä reilun viikon, minua yritettiin häätää pois, mutta en suostunut koska minulla oli oikeus olla paikalla. En jättänyt vauvaani enää koko sinä aikana heille vahdittavaksi. Otin hänet mukaani lukittuun vessaan, pumppaamaan maitoa, syömään, pidin häntä sylissä ja imetin. Hoitajat eivät tykänneet tästä. He meinasivat ottaa vauvan jopa heidän kansliaansa 24/7 loppuajaksi johon en todellakaan suostunut. He eivät meinanneet minun antaa itse hoitaa vauvaani, mutta tein erittäin selväksi että hän on minun lapseni ei heidän ja minä haoidan itse pientä ihmettäni. En saanut tehdä aamutoimia ilman heitä, mutta tein silti. Kerroin heidän esimiehelleen asioista miten huonosti minua ja vauvaani kohdeltiin, hän pahoitteli ja kertoi työntekijöilleen miten toimia jatkossa.
Asiat alkoivat parantua ja lopulta yksi hoitajista myönsi virheensä ettei ole edes nähnyt mitään kohtausta ja, että oli jättänyt vauvani ammattitaidottoman opiskelijan vahdittavaksi. Reilu viikon jälkeen pääsimme vihdoin kotiin ja olin todella onnellinen. Teimme valituksen, perheeni teki valituksen ja mieheni perhe teki valituksen. Kuulin myös tutuilta jotka ovat joutuneet samalle neurologiselle osastolle, että heidän kohdallaan keksittiin virheellisiä asioita jotta saisivat pidettyä asiakkaita pitempään osastolla ja maksamaan suuren summan rahaa laskuttamalla. Luojan kiitos meillä oli vakuutus,
MUTTA...
Entä he joilla ei vauvavakuutusta ole ? Entä he tuoreet äidit jotka sokeasti uskovat hoitajien tietävän mitä tekevät ? Entä he jotka ovat ujoja ja kilttejä ihmisiä etteivät uskalla sanoa mielipiteitään ääneen ?
Alku meni todella hyvin ja en ressannut mistään, olin niin rakastunut vauvaani kunnes postissa alkoi tulla joka kuulle tytön puolivuotis päivään asti aikoja neurologiselle osastolle. Syöntiä ja painoa tarkkailtiin heidän toimestaan ilman syytä. Kävimme neuvolassa ja lisäksi myös joka kuukausi tuolla. Neuvolassa ei oltu huolissaan mistään. Neurologisella osastolla oli aika ensin hoitajalle joka näki vain vääristävät ja negatiiviset asiat ja keksi valheita jotka kuitenkin lääkäri todisti vääriksi. Tytöllämme oli kaikki hyvin. Sama juttu joka kuukausi. Viimeisellä käynnillä oleva hoitaja haukkui jopa meidän neuvolan alimpaan maan rakoon. Puolustin neuvolaamme koska siihen luotan ja siellä on kaikki ollut aina hyvin. Kerroin haukuista neuvolaamme eivätkä hekään ihmetelleet neurologisen osaston käyttäytymistä yhtään, se oli siis heillekkin tuttua. Lääkäri onneksi lopetti käynnit ja enään ei tarvitse ressata. Jouduimme käymään jopa eeg:ssä vielä kerran tuona aikana, jossa ei näkynyt mitään.
Vauvamme on todella kiltti, energinen, iloinen, hymyilee kaikille, nukkunut yöt kolmen kuukauden ikäisestä asti syömättä ja heräämättä 10-12 tuntia yössä. Ei ikinä itke turhaan eikä kitise, hän vain nauraa. Hän on myös alusta asti viihtynyt itsekseen kun leivon, teen ruokaa, siivoan, pyykkään, zumbaan, reenaan yksin tai koirien kanssa. Hän on alusta asti kulkenut mukanani joka paikkaan ja on viihtynyt siellä missä olemme, kylässä, salilla, ulkona, joka paikassa.
Tässä oli meidän tarinamme alku 💖
